Veri-aivoeste, elämämme vartioasema. Suun tulehdukset vaarallisia

Kalakukko syntyi Kuopiossa kuten muutkin kalakukot. Elämäntyönsä hän teki merillä. Tässä osiossa Kalakukko pitää lokikirjaa karppimeren myrskyissä ja tyvenissä.

Valvoja: Kalakukko

Kalakukko
Viestit: 5461
Liittynyt: 07 Loka 2010 15:13
Paikkakunta: Kotka

Veri-aivoeste, elämämme vartioasema. Suun tulehdukset vaarallisia

ViestiKirjoittaja Kalakukko » 23 Heinä 2019 14:10

HS: Tiede 22.7. 6:30 Petri Riikonen

Aivoja suojaa näkymätön muuri, joka valikoi, mitä verestä pääsee läpi – Laaja tiedeartikkeli kertoo, miten veri-aivoeste toimii

Veri-aivoesteen ansiosta ohjauskeskuksemme välttyy monilta ikävyyksiltä. Pulmana vain on se, että myös lääkkeet voivat törmätä siihen.
Veri virtaa aivoihin valtimosuonissa litran minuuttivauhtia. Se sisältää hapen ja ravintoaineet, joita aivomme tarvitsevat. Aivoille vaarallisten aineiden pitäisi pysähtyä veri-aivoesteeseen, mutta aina niin ei käy.

AIVOJA voi pitää elimistön pyhimpänä kolkkana. Ne toimivat koko kehomme komentokeskuksena, ja minuutemme asuu niissä. Arvonsa mukaisesti niitä suojaakin kaikenlaisilta vaaroilta erityinen veri-aivoeste. Ensimmäisen havainnon veri-aivoesteestä teki saksalainen immunologi Paul Ehrlich 1800-luvun lopulla. Verta tutkiessaan hän ruiskutti hiiriin väriainetta ja huomasi, että se värjäsi kaikkea muuta elimistöä muttei aivoja. Ehrlich kuitenkin päätteli ilmiön johtuvan siitä, etteivät hermosolut imeneet väriä niin kuin muiden elinten solut.

Tutkimusten edetessä Ehrlichin maanmies, neurologi Max Lewandowsky esitti vuonna 1900 hypoteesin, että aivoissa on erityinen este, joka eristää keskushermoston verenkierrosta. Kokeellisesti esteen olemassaolon todisti Ehrlichin oppilas Edwin Goldmann vuonna 1913. Toisin kuin opettajansa, hän ruiskutti väriainetta hiirten keskushermostoon ja totesi, ettei se levinnyt muualle elimistöön. Vielä tuolloin veri-aivoesteen rakenteesta ei tiedetty mitään. Se nähtiin vasta 1960-luvulla, kun mikroskoopit olivat kehittyneet riittävän tarkoiksi. Sittemmin on selvinnyt, ettei este ole läpäisemätön – eikä ole tarkoituskaan olla. Elimistömme elämä ei nimittäin ole pysyvää tasapainoa vaan jatkuvaa säätämistä.

Tärkeä raja kulkee hiussuonten seinämissä
AIVOMME tarvitsevat jatkuvasti happea ja ravintoa energiantuotantoon ja rakennusaineikseen. Niitä aivosoluillemme – niin kuin kaikille miljardeille soluillemme – kuljettaa veri erikokoisissa suonissa. Suuret valtimosuonet toimivat elimistön moottoriteinä, joita pitkin pääsee nopeasti kehon äärestä toiseen. Ne haarautuvat vähitellen pikkuvaltimoiksi ja lopulta hiussuoniksi, jotka toimivat jakelualueina ja hoitavat kaiken veren ja kudosten välisen liikenteen. Hiussuonissa veri luovuttaa kudoksille happea ja ravinteita ja ottaa niiltä kantaakseen hiilidioksidia ja muita kuona-aineita.

Hiussuonten merkitys näkyy määrässä. Valtimosuonia meissä on joidenkin fysiologian kirjojen mukaan 19 000 kilometriä, mutta hiussuonia jopa 97 000 kilometriä. Yksittäin laskien hiussuonten määräksi arvioidaan kymmenen miljardia. Tiheä verkosto varmistaa, että useimmat solumme sijaitsevat lähellä ruokkijaa. Hiussuonten seinämät koostuvat yhdestä ohuesta solukerroksesta. Muualla elimistössä nämä solut ja niiden väliset liitokset päästävät yleensä hövelisti lävitseen kaikenlaista ainesta, mutta aivoissa on toisin. Siellä liitokset ovat tiiviitä ja seinämäsolut apusoluineen valvovat läpäisyä tarkasti. Juuri näissä hiussuonten tiiviissä seinämissä toimii veri-aivoesteeksi kutsuttu raja, joka valikoi, mitä verestä pääsee aivokudokseen ja mitä ei.

Hiussuonten seinämän solujen liitokset ovat aivoissa tiiviitä. Siksi kaikki aineet eivät pääse verestä aivoihin. Hermosoluja tukevat solut verisuonten ympärillä on värjätty kuvassa vihreiksi. Hermosolut on värjätty punaisiksi.

Vapaasti läpi luikahtavat vain hyvin pienet molekyylit, kuten happi, hiilidioksidi ja vesi. Edes aivojemme välttämätön energianlähde glukoosi ei pääsisi veri-aivoesteen läpi, jolleivät solut avustaisi sitä erityisillä kuljetusproteiineilla. Samanlaista palvelua tarvitsevat monet tärkeät aminohapot ja peptidit.
Tarkkuuden selittää se, että veri-aivoesteen tärkein tehtävä on säilyttää aivojen tila vakaana ja suojata niitä sekä ulkopuolisilta tunkeilijoilta, kuten bakteereilta, viruksilta ja myrkyiltä, että elimistön omilta säätelyaineilta, esimerkiksi sellaisilta hormoneilta, jotka eivät aivoihin kuulu.

VERI-AIVOESTEEN lisäksi aivoissamme on toinenkin raja, veri-likvorieste. Se rajaa aivojen verisuonipunoksia, jotka muodostavat likvoria eli aivo-selkäydinnestettä. Se sisältää hermosoluille tärkeitä hivenaineita ja kelluttaa aivoja ja siten suojaa niitä mahdollisilta iskuilta.
Kahdesta rajasta veri-aivoeste on käytännössä merkittävämpi, koska hiussuonia on aivoissa huikeasti enemmän kuin suonipunoksia. Punosten pinta-ala on vain viidestuhannesosa veri-aivoesteen pinta-alasta.

Veriaivoeste ei kata ihan joka kolkkaa aivoista. Siinä on paikallisia aukkoja rakenteissa, jotka osallistuvat hormonitoimintaan tai hormonipitoisuuden säätelyyn veren hormonipitoisuutta aistimalla. Tehtävä ei onnistuisi, elleivät hormonit pääsisi liikkumaan vapaasti.
Aukkoihin kuuluvat muun muassa elimistön yleistilaa säätelevä hypotalamus, lukuisia hormoneja erittävä aivolisäke sekä uni-valverytmiä ohjeistavaa melatoniinia tuottava käpylisäke. Aukkoalueet ovat kuitenkin niin pieniä, etteivät ne käytännössä vaikuta koko aivojen veri-aivoesteen toimintaan.

Elintärkeä muuri syntyy sikiöaikana
PITKÄÄN luultiin, että veri-aivoeste kypsyy vasta syntymän jälkeen. Tähän viittasi vastasyntyneillä esiintyvä ihon keltaisuus. Se johtuu bilirubiinista, jota vapautuu veren punasolujen hemoglobiinin hajotessa. Yleensä maksa käsittelee bilirubiinin, mutta sitä voi myös kertyä vereen liikaa, jos punasoluja hajoaa tavallista runsaammin eikä vauvan maksa suoriudu aineen käsittelystä.

Tavallisesti oireilu johtuu äidin ja lapsen veriryhmien keskinäisestä epäsopivuudesta. Vaikein tilanne on silloin, kun Rh-negatiivinen äiti muodostaa vasta-aineita Rh-positiivisen lapsen punasoluja vastaan ja niitä pääsee lapsen vereen. Silloin bilirubiinia voi kulkeutua lapsen aivoihin niin paljon, että ne vahingoittuvat. Teorian mukaan bilirubiini pääsi aivoihin siksi, että vastasyntyneen veri-aivoeste vuoti. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että este toimii voimakkaasti jo sikiöaikana. Ylenpalttisesti bilirubiinia kertyneekin aivoihin etupäässä siksi, etteivät lapsen veren muut ainekset sido sitä tehokkaasti. Tähän päätyi tutkimusten yhteenveto, jonka Frontiers in Pharmacology -lehti julkaisi vuonna 2012.

Nykyisin tiedetään myös, että passiivisen rajan sijasta veri-aivoeste muodostaa jatkuvasti muokkautuvan systeemin, joka toimii aktiivisesti ja jossa eri solut tukevat toisiaan. Systeemin on reagoitava elimistön ja ympäristön muuttuviin tilanteisiin ja tasapainoteltava umpitiukkuuden ja höllyyden välimaastossa. Kumpikin ääripää voi johtaa katastrofeihin.

Suun bakteeri voi edistää Alzheimeria
ELIMISTÖMME ylläpitää veren ja aivojen välillä rajoja hyvästä syystä. Ne estävät vereen livahtaneiden taudinaiheuttajien leviämistä arimpaan paikkaamme. Niin hyvä ja tarkka kuin pyhintämme vartioiva veri-aivoeste onkin, sekään ei ole täydellinen yhtään enempää kuin mikään muukaan elimistömme puolustuslinja. Välillä se vuotaa.

Taudinaiheuttajat saapuvat pyrkimään aivoihin niin kuin happi ja ravintoaineet, veren mukana. Elämme mikrobien keskellä, ja niitä livahtelee meihin tuon tuosta. Portteja raottavat ihon ja limakalvojen tulehdukset ja haavat, joiden ei joskus tarvitse olla pientä nirhaisua kummempia.Yleensä puolustusjärjestelmämme havahtuu taudinaiheuttajiin ja veressämme partioivat puolustussolut siivoavat ne pois niin sujuvasti, ettemme ehdi edes huomata niitä. Elimistömme ei halua myöntää niille passia, joka oikeuttaisi pääsyn elimiin saati veri-aivoesteen kaltaisten äärirajojen läpäisyyn. Aivokudokseen mikrobi voi soluttautua vain, jos se kykenee tarttumaan hiussuonten seinämään ja jotenkin keplottelemaan itsensä siitä läpi.

Jos tämä onnistuu, mikrobit voivat iskeä esimerkiksi aivokalvontulehduksena aivoja suojaaviin kalvoihin tai aivotulehduksena hermokudokseen. Aivotulehdus voi häiritä tajuntaa ja muuttaa persoonallisuutta, ja myös paha aivokalvontulehdus saa aikaan sekavuutta ja tajunnanhäiriöitä.
Bakteerien aiheuttama aivokalvontulehdus voi ilman nopeaa sairaalahoitoa käydä hengenvaaralliseksi, sillä sekä bakteerien myrkyt että puolustusjärjestelmän hätäinen reagointi häiritsevät aivojen nestekiertoa. Syntyy turvotusta, joka voi tuottaa pysyviä aivovaurioita ja jopa tappaa.
Aivotulehdusta aiheuttavat Suomessa esimerkiksi enterovirukset ja borreliabakteerit, aivokalvontulehdusta muun muassa enterovirukset, pneumokokit ja meningokokit.

ÄSKETTÄIN aivoihin pääseviin tulehdusbakteereihin lisättiin uusi nimi: Porphyromonas gingivalis. Se on yleinen suun bakteeri, joka aiheuttaa kroonista ientulehdusta ja hampaan kiinnityskudosten tulehdusta parodontiittia. Suomalaisista aikuisista sitä kantaa suussaan 35 prosenttia.
Aivoissa se saattaa edistää yleisintä dementoivaa aivosairautta Alzheimerin tautia. Tähän viittaa tutkimus, joka julkaistiin Science Advances -lehdessä tammikuussa 2019. Alzheimer-potilaiden aivoista löytyi paitsi ientulehdusbakteerien rna:ta myös niiden tuottamaa gingipaiinimyrkkyä, joka eläinkokeiden perusteella vauhdittaa sairauden selvimpiä vaurioita: viestiyhteyksille tärkeän beeta-amyloidin kertymistä plakeiksi ja rakenneproteiini taun takkuuntumista.

Loinen loisii aivoissa oireitta
MIKROBEJA saattaa jäädä aivoihin muhimaan myös aiheuttamatta oireita. Hyvä esimerkki on yleinen mikroskooppinen loiseliö toksoplasma, jonka oireettomia kantajia arvioidaan olevan maailman väestöstä noin kolmannes ja esimerkiksi suomalaisista noin viidennes. Toksoplasma etsiytyy piilevänä lepomuotona muun muassa lihassoluihin, silmien hermokudokseen ja aivoihin.

Toksoplasma-loisia kystan sisällä hiiren aivokudoksessa. Toksoplasma tarttuu monenlaisiin eläimiin, ja ihminen voi saada loisen suuhunsa vaikkapa raa’asta lihasta, saastuneesta vedestä tai kissojen ulosteen likaamista käsistä. Perusterveelle ihmiselle toksoplasma näyttää yleensä olevan harmiton, mutta odottavan äidin saama tuore tartunta voi vaurioittaa sikiötä. Myös immuunipuutoksissa, kuten aidsissa, toksoplasma voi yltyä vaaralliseksi. Aivoissaan toksoplasmaa kantavien jyrsijöiden on havaittu joskus käyttäytyvän muista poikkeavasti, ja siksi tutkijat ovat alkaneet pohtia, voisiko vastaavaa tapahtua ihmisissäkin.

Joitakin yhteyksiä onkin tutkimuksissa hahmoteltu. Toksoplasmaa kantavilla ihmisillä esimerkiksi psyykkiset sairaudet ja käyttäytymisen säätelyvaikeudet saattavat olla yleisempiä kuin muilla. Syynä voisivat olla toksoplasman mahdollisesti aiheuttamat muutokset säätelyaine dopamiinin toiminnassa aivoissa. Syy-seuraussuhteita toksoplasman ja ihmisten käyttäytymisen välillä ei kuitenkaan ole saatu osoitetuksi. Lisäksi tutkimuksia on vaivannut se, että yleensä on verrattu pieniä ihmisjoukkoja, jotka eivät ole olleet väestöllisesti edustavia.
Vuonna 2016 Plos One -lehti julkaisi edustavan uusiseelantilaisen väestötutkimuksen, jossa ei havaittu selviä yhteyksiä toksoplasman kantajuuden ja ihmisten psyykkisten ominaisuuksien välillä. Jos vaikutuksia on, ne ilmeisesti peittyvät muun ihmisten välisen vaihtelun taakse.

Myös suolen bakteerit voivat yllättää
VAIKUTTAAKSEEN aivoihin mikrobin ei kuitenkaan tarvitse asua siellä. Esimerkiksi suolistobakteerien, ruokasulan ja ulosteiden asukkien, uumoillaan peukaloivan niin elintapojamme kuin mieltämme. Ne nimittäin tuottavat paljon erilaisia hormoneja ja välittäjäaineita, jotka kulkevat veressä ja vaikuttavat aivoissa. Nyt alkaa näyttää siltä, että itse suolistobakteerejakin saattaa livahdella veri-aivoesteen läpi.
Aivojen suolistobakteerit pääsivät otsikoihin vuoden 2018 lopulla. Silloin yhdysvaltalainen neuroanatomi Rosalinda Roberts työtovereineen kertoi yllättävästä havainnostaan neurotieteen kokouksessa San Diegossa.

Bakteeriyllätys alkoi paljastua, kun tutkijat katsoivat elektronimikroskoopilla aivokudosnäytteitä, joita oli otettu ihmisistä pari tuntia näiden kuoleman jälkeen. Bakteerien rna:sta selvisi, että bakteerit kuuluivat ryhmiin, jotka normaalisti majailevat suolistossamme.
Ensin tutkijat arvelivat, että näytteissä näkyneet bakteerit olivat levinneet vainajassa tai näytteet olivat saastuneet. Tarkistuskokeiden mukaan leviäminen kuitenkin oli elämänaikaista ja tyypillistä muidenkin kuin ihmisten aivoille. Bakteereja nimittäin löytyi myös vastatapettujen terveiden hiirten aivoista samoista paikoista kuin ihmisillä: aivojen hermosäikeistä ja veri-aivoestettä ympäröivistä tukisoluista. Saastumista vastaan puhui se, että mikrobittomien erikoishiirten aivonäytteissä bakteereita ei esiintynyt.

Miksei tällaista ollut nähty aiemmin? Ehkei kukaan bakteereita tunteva ollut sattunut mikroskopoimaan terveitä aivoja, Roberts ja kollegat tuumivat. He myös myöntävät, että havainnot vaativat vielä lisävarmistuksia, ennen kuin voidaan alkaa puhua aivojen normaalista mikrobistosta.
Mikäli terveissä aivoissa tosiaan esiintyy suolistobakteereita, se ei ole niin yllättävää kuin äkkiseltään kuulostaa. Limakalvoillamme ja ihollamme rehottava mikrobisto on seuranamme aina, ja suolistosta kulkee kallon uumenissa sijaitseviin aivoihin saakka useita reittejä.

Aivoissa on runsas suonisto. Suolistosta peräti kolme reittiä aivoihin
YHDEN reiteistä muodostavat kiertäjähermot eli vagushermot. Ne ovat hermosäiekimppuja, jotka yhdistävät suolet aivoihin ja välittävät hermoimpulsseja kumpaankin suuntaan.
Impulssit liikkuvat hermosolujen sähköisinä muutoksina, mutta hermosoluissa toimii myös sisäistä kemiallista kuljetusliikennettä. Joidenkin virusten tiedetään matkustavan sellaisessa pummilla. Lienee mahdollisuuksien rajoissa, että bakteeritkin tekisivät samaa.

Toinen reitti kulkee imusuonia pitkin. Ne keräävät eri puolilla elimistöä solujen ympäriltä ylimääräisen kudosnesteen ja palauttavat sen vereen kaulan tyvellä. Aivojen hermokudoksessa imusuonia ei ole, ja pitkään arveltiin, etteivät ne vaikuttaisi aivoihin lainkaan. Ne kuitenkin näyttävät yltävän aivokalvojen suurten laskimoiden alueelle, joten kyllä ne jollakin tapaa mukana lienevät, vihjaa Nature-lehdessä vuonna 2015 julkaistu tutkimus.
Bakteerien liikkumista imusuonia pitkin rajoittaa se, että imusuonet toimivat elimistön puolustussolujen partioreittinä ja kotipesänä. Siellä täällä imusuonisto vielä laajenee imusolmukkeiksi, jotka ovat puolustussoluja pullollaan.

Kolmas ja ehkä todennäköisin reitti lähtee verisuonista, jotka aina syötyämme kuljettavat imeytyvät ravintoaineet muualle elimistöön. Tiedetään, että imeytymisen yhteydessä suolen limakalvosolujen läpi voi livahtaa myös jonkin verran bakteereita. Jolleivät niitä nitistä limakalvossa partioivat puolustussolut, ne päätyvät verenkiertoon.

Kaikki suolistosta tuleva veri kertyy maksan porttilaskimoon, ja sitä pidemmälle bakteerit pääsevät harvoin. Maksa puhdistaa verta työkseen, ja sen puolustussolut vaanivat kutsumattomia vieraita joka suonenmutkassa. Jos jokin suolistobakteeri livahtaa maksan läpi, sen pitää vielä selvitä kaikissa verisuonissa ajelehtivista puolustussoluista, tarttua veri-aivoesteeseen ja keplotella itsensä siitä läpi samaan tapaan kuin tautibakteerit joskus tekevät.

Elimistö ehkä päästää bakteereja aivoihin
ROSALINDA Robertsin ja kollegoiden raportoimista aivojen suolistobakteereista lienee turha huolestua, ainakaan vielä. Jos niitä kerran on terveillä ihmisillä, voimme todeta, että olemme pärjänneet niiden kanssa tähänkin asti. Se, että tällaisia kontakteja osataan edes etsiä, on osa menossa olevaa tieteellisen maailmankuvan kehitystä. Olemme alkaneet sisäistää, että mikrobiseuralaisemme eivät ole vain vaarallisia tunkeilijoita, joita elimistömme koettaa pitää kurissa, vaan myös hyväntekijöitämme, jotka valmistavat meille hyviä aineita, kuten vitamiineja, ja puolustavat meitä tautimikrobeja vastaan.

Mikrobimme ovat itse asiassa ikiaikaisia kumppaneitamme. Olemme koko evoluutiomme ajan eläneet erilaisten mikrobien seurassa. Tästä syystä limakalvoillamme ja ihollamme elää niitä enemmän kuin meissä on omia soluja. Olemme niille elinympäristö, ja yhdessä muodostamme ekosysteemin.
Meidän pitää kuitenkin pysyä väleissä niiden kanssa samalla, kun torjumme taudinaiheuttajia. Siksi meidän ja mikrobiemme välinen kanssakäyminen vaatii joskus avoimia sotatoimia mutta enimmäkseen hienovaraista diplomatiaa.

AIVOJEN suolistobakteereissa saattaa olla kyse elimistön hienosäätelystä. Ehkä terve elimistö päästää jopa aivoihin – ainakin tilapäisesti – pieniä määriä bakteereja, jotka eivät tuota ongelmia. Saattaa olla, että elimistömme näin välttelee puolustusjärjestelmän hälytystiloja, jotka voivat johtaa omienkin kudosten vaurioihin – myös aivoissa.

Näin käy esimerkiksi ms-taudissa. Verenkierrosta pääsee veri-aivoesteen läpi sellaisia puolustussoluja, jotka alkavat tuhota aivojen ja selkäytimen hermosäikeiden eristyspinnoitetta, myeliinituppea. Vaurioalueilla hermoimpulssien kulku hidastuu ja voi paikoin tyrehtyäkin. Tästä johtuvat ms-taudin oireet, kuten liikkumisvaikeudet, voimakas väsymys ja aistien häiriöt.

Ms-tauti on siis autoimmuunisairaus eli puolustuksen harhautumista omia kudoksia vastaan. Taudin syntyä ei vielä täysin tunneta, mutta voi olla, että taustalla on jokin virus, joka erehdyttää puolustussolut tulkitsemaan hermojen myeliinin vieraaksi rakenteeksi. Lisäksi sairauden puhkeamiseen ilmeisesti tarvitaan geneettinen alttius ja alttius veri-aivoesteen huteroitumiseen.
Aina huteroitumiseen ei tarvita geneettistä alttiutta. Estettä heikentävät muutkin tekijät, ihan normaali ikääntyminenkin.

Veri-aivoeste pysäyttää monet lääkeaineet
TUPPAAMME nykyisin elämään vanhemmiksi kuin mihin evoluutio on meidät valmistanut, ja iän mukana elintoiminnot alkavat hiipua. Terveyden ja sairauden rajat liukuvat, ja elimistö tasapainoilee niillä jatkuvasti. Jos veri-aivoesteen toiminnallisuus notkahtaa, aivoihin voi jäädä haitta-aineita tai syntyä pulaa ravintoaineista. Solujen normaali toiminta häiriytyy, ja neurologisten muutosten mahdollisuus kasvaa.
Tämä ei ole hyvä uutinen, sillä veri-aivoeste pysäyttää monet lääkeaineet. Niiden molekyylit ovat kooltaan liian suuria tai koostumukseltaan vääränlaisia päästäkseen aivokudokseen.

Esimerkiksi monet aivokasvainten hoitoon käytetyt kemoterapialääkkeet törmäävät veri-aivoesteeseen. Sama ongelma hankaloittaa keskushermostoa rappeuttavien sairauksien hoitoa. Brain-lehdessä vuonna 2017 julkaistun australialaistutkimuksen mukaan vain pieni osa niitä vastaan suunnatuista lääkkeistä pääsee vaikuttamaan.
Tutkijat etsivät kaiken aikaa keinoja ongelman kiertämiseen. Esimerkiksi Parkinsonin taudin aiheuttamia liikehäiriöitä ei hoideta dopamiinilla, jonka puutteesta ne johtuvat, vaan sen esiasteella levodopalla, jonka molekyylit läpäisevät veri-aivoesteen kuljetusmekanismin avulla.

ALZHEIMERIN taudin lääkkeitä taas on alettu ujuttaa hermosoluihin kohdistetuilla ultraäänillä. Menetelmä, jota on kehittänyt suomalaislähtöinen, Kanadassa työskentelevä fyysikko Kullervo Hynynen, avaa tilapäisesti veri-aivoesteen liitoksia niin paljon, että proteiinivaurioiden karsimiseen tarkoitetut vasta-aineet kulkeutuvat apua tarvitseville hermosoluille. Hoidon jälkeen raot sulkeutuvat itsestään muutaman tunnin kuluessa.

Lääkkeidenkin kanssa pitää kuitenkin olla varovainen. Tästä saatiin muistutus viime vuosikymmenen puolivälissä, kun ms-tautiin ryhdyttiin kokeilemaan natalitsumabia, joka estää veressä kulkevia puolustussoluja tarttumasta aivojen hiussuoniin ja tunkeutumasta veri-aivoesteen läpi aivokudokseen. Lääkkeen kokeiluvaiheessa paljastui vakava ongelma, joka osoitti liian tiiviin veri-aivoesteen haitallisuuden.
Ensikokeiluissa yksi natalitsumabia saanut potilas vammautui ja yksi kuoli, koska heidän aivoissaan oli piileskellyt oireetta jc-virus, joka puolustussolujen poissa ollessa aktivoitui. Sittemmin natalitsumabihoitoa aloitettaessa onkin varmistettu potilaan veren vasta-aineista, ettei hänen elimistössään muhi jc-viruksia, ja tilanne tarkistetaan toistuvasti myös hoidon aikana.

Kommentti: Olipa mahtava tietopaketti. Kummallista oli kuitenkin se, että suomalaiset vakiokailottajat loistivat poissaolollaan. Ei myöskään suomalaisia ruokintaohjeita kehuttu, vaan hoito perustui puhtaaseen lääketieteeseen.
Mengelen oppien jatkokoulutuspaikoissa lienee hurmos päällä, kun Mustajoki ja Puska jaksavat mollata VHH:ta. Ketogeenisen ruokavalion vaarallisuudesta oli edellisessä jutussa puhetta, by Mustajoki.

Tiedoksi ruokintaexperteille, että maksa muuntaa kaikista makroravinteista, myös rasvasta aivoille välttämätöntä glukoosia. Lisättyä sokeria ei siis tarvita. Ja hedelmien syönti fruktoosin takia ylimitoitettua.
Kalakukko

Paluu

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 8 vierailijaa

cron